sunnuntai 25. syyskuuta 2016

2. - But you don't know, what's really hunting you



Menetän melkein tasapainoni törmäyksessä. Ajatuksissa juostessani en ollut huomannut vastaan tulevaa kulkijaa ja horjahdankin taaksepäin.




"Oon pahoillani!" huudahdan hiukan turhankin hätääntyneenä. Kyseinen henkilö, johon olin törmännyt, oli kaatunut maahan, toisin kuin minä.
"Ootko kunnossa?"

Henkilö, johon olin törmännyt, on hiukan omituisen näköinen, minua muutama vuotta vanhempi tyttö. Hänen kalpeasta ihostaan pystyisi päättelemään, ettei tuo ollut usein ulkona. Tuon tuuheat hiukset olivat tuon ihoakin vaaleammat, miltei valkoiset ja saivat minut epäilemään, etteivät ne olisi edes tuon luonnollinen väri. Tytöllä on säähän melko sopimattomat vaatteet; päällään vain vaaleanvihreä, kulunut mekko, eikä lainkaan kenkiä. Mielessäni kävi jo ajatus tytön pyytämisestä meille hetkeksi, sillä en tiennyt, oliko hänen kotinsa lähellä, jos hänellä sellaista oli. Tuo vain vilustuisi. Tuo vain tuijotti minua poissaolevalla katseellaan, eikä vastannut mitään.

”Miksi kysyt moista?”
Hänen äänensä on jotenkin.. Heiveröinen ja kylmä. Se saa kylmät väreet vyörymään selkäpiitäni pitkin. Hän puhuu hiukan oudosti änkyttäen. En ole aivan varma, mitä vastata. Niinpä vain vastaan tuon tuijotukseen hämmentyneenä ja pohdin, onko tuolla ylipäätänsä kaikki ihan hyvin. Tai siis.. Hän on sateella ulkona mekossa ja ilman kenkiä, hänen katseensa on kovin poissaoleva ja hän änkyttiää puhuessaan.
Mitään sanomatta tyttö ojentaa kätensä. Olen niin ymmälläni tuosta omituisesta tapauksesta, etten ensin tajua tarttua siihen. Hän haluaa minun auttavan hänet ylös, tajuan hetken kättä toljotettuani.
”Tietenkin”, naurahdan hermostuneesti. ”Anteeksi.”  


Tuon käsi on jääkylmä ja värähdän siihen koskiessani. Nostan tuon pikaisesti ylös.

”Kuule.. Oon tosi pahoillani, ku törmäsin suhun. En kattonu oikein eteeni..” Tyttö pudistaa päätään hiukan.

”Et tietenkään katsonut eteesi”, hän sanoo. ”Muuten emme olisi törmänneet.”

”Niin.. Joo, niin”, naurahdin taas hermostuneena. Tuon vastaukset ovat kummallisia ja saavat minut tuntemaan oloni jotenkin..  Epämukavaksi.

”Anygays, ei kai suhun sattunut? Ja ööh.. Tossa ihan lähellä on talli, sun varmaan kannattais mennä sinne suojaan siksi aikaa, että sade loppuu.” Olin jo hylännyt ajatuksen tytön pyytämisestä meille, halusin vain eroon tästä koko tilanteesta..




”Kaikki on hyvin”, tyttö änkytti. ”Pieni fyysinen kipu ei koskaan ole yhtä paha asia, kuin ikuinen pimeys. Ja kiitos vinkistä.” Tyttö nyökkää ja jatkaa matkaansa.


Ohittaessaan minut tyttö kuitenkin hidastaa vauhtia.

"Sielusi vaeltaa ikuisesti pimeydessä, mutta et tiedä, mikä sinua oikeasti jahtaa", hän sanoo edellistäkin ääntään hyytävämmällä äänellä, kuiskaten. "Tarinasi on surullinen, O'brianin tyttö."



En tiedä hymystä, joka kaareilee tytön huulilla. Säälivä hymy. Hän pinkaisee juoksuun sen sanottuaan.

"Hei!" huudan tuon perään. "Odota!" Tyttö on jo kääntynyt tallin pihalle, enkä myöskään lähde tuon perään. En tiedä, mistä tyttö tuntee minut.
"Tämä on varmasti joku vitsi", huokaisen. "Tuo on varmasti vain joku Maddyn kaveri, jolle se idiootti on menny kertomaan jotain menneisyydestäni..."
Mutta silti.. O'brianin tyttö.. Luulisi, että kaikki tuntevat minut nimellä Rita Moore. O'brian, tosiaan vanha sukunimeni.. Maddy kyllä tietää sen, mutta miksi hän jakelisi minun historiaani kavereilleen? Olemme melko hyvissä väleissä, ainakin luulisi niin.. Huokaisen tytön kadotessa näköpiiristäni.

Mutta toisaalta, en jaksa vaivata itseäni minkään oudon likan takia, joka sattui tietämään "vanhan" sukunimeni. Minulla on paljon pahempiakin ongelmia tällä hetkellä sotkuisessa elämässäni..

***


"Kuka äidin tyttö kullannuppu on?"
Kylmyys. Kuin seisoisin keskellä lumihankea. Mutta.. Kylmyys ei tule ulkoa päin. Se tulee sisältäni.
"Miksi pelkää hän, prinsessa peloton?"


Kuin jäätyisin hitaasti sisältäpäin. Askeleeni muuttuvat hitaammiksi, ja liikkuminen on vaikeampaa. Haluan juosta, mutta en kykene. Kuin jalkani olisivat jäätä. Kuulen askeleet takanani, haluaisin paeta. En kykene edes liikuttamaan päätäni. Pystyn vain kävelemään hitaasti eteenpäin.
"Koska äidin pientä prinsessaa ei kukaan pelasta."

Ääni muuttuu matalaksi ja hiljaiseksi. Kuiskaukseksi. Se kuuluu aivan korvani juurelta.
"Koska äidin pientä prinsessaa ei kukaan rakasta."
Tuntuu siltä, kuin joku koskisi selkääni. Pitkillä sormillaan koskettelisi selkääni ja niskaani, painaen terävät kynnet nahkani läpi. Viiltäen minuun pitkiä haavoja. Saaden minut itkemään. Anelemaan lopettamista.

Mutta olio, mikä ikinä takanani onkaan, nauraa. Ilkikurisesti.
"Koska Rita O'brian unohdettu on."
Silloin näin hänet. Äitini.
"Äiti!" huusin niin kovaa, kuin pystyin. Tuo kääntyi katsomaan minua. Pitkä, musta olio ilmestyi hänen taakseen, napaten häntä olkapäistä.

"Koska sinä yönä kuului huuto kuulematon."
"EI!" Kiljuin tuon tönäistessä äitini alas. Valuin maahan itkemään. Toivoin vain voivani kadota pimeyteen..


Säpsähdän hereille. Tietenkin. Kaikki oli vain unta, tietenkin. Mitä muutakaan se minun tilanteessani olisi?

Maddykin on hereillä. Hän istuu sänkynsä päällä väsyneen näköisenä.
"Kaikki hyvin?" hän kysyy. Hymähdän.
"Anteeksi", mutisen. Maddy kuitenkin jatkaa.
"Huusit ja itkit siihen malliin, että olin jo tulossa herättämään", hän totesi. "Painajainenko?"
"Mikä muukaan."

"Mä varmaan meen sohvalle, sori", Maddy huokaisee lopulta pitkän hiljaisuuden jälkeen. "Mul on huomenna koe."
"Ei oo mun vika, et nään painajaisia!" tuhahdan. "Voit kyllä herättää,  en mäkää niitten näkemisestä nauti."
"Jaa no, en sanonu, et se ois sun vika", Maddy vastaa ja nousee. "Mut en kyl valitettavasti tajuu, miks terapia on nii huono vaihtoehto, jos se auttais. Varsinki, ku mun mutsi ja faija on valmiit maksaa siitä. Jos et haluu mennä sinne ittes takia, mee vaik muiden. En usko, et ne ajatteli sut ottaessaan menettävänsä yöunensa loppuiäkseen."

Ei taas tätä.
"Ehkä mä sit lopetan teidän yöunien terrorisoimisen", tuhahdan loihtien vittuuntuneen hymyn kasvoilleni ja astellen huoneesta ulos.
"No sori", Maddy tuhahtaa. Tuo kävelee portaikon yläpäähän kävellessäni niitä alas.
"Älä ny jaksa", tuo sanoo. "Ei ny pitäny suututtaa." Kävelen kuitenkin ovet paukkuen ulos talosta.

Ehkä kolmen aikoihin yöllä ulos meneminen ei ole mikään paras vaihtoehto, mutta sillä hetkellä se ei ollut suurin murheeni kävellessäni pois teiltä ja kaupungin ytimestä metsään. Maddysta oli tullut aina vain ärsyttävämpi, tai ainakin siltä se sillä hetkellä tuntui.. Enkä ihmettelisi, miksi aiemmin tapaamani tyttö olisikin tuon joku kaveri..

Mutta toisaalta, tuo oli oikeassa. Vika oli kokonaan minun. Torjuin kaiken avun, mitä minulle yritettiin antaa. Kun koko terapiasta puhuttiin, suutuin ja häivyin. Vihasin sitä, että ihmiset antoivat minun ymmärtää olevani sairas. Mutta sitähän minä olinkin. Sairas.

***


Paikka oli minulle jo ennestään tuttu. Sinne oli useampi kilometri, ja hämmennyin, että olin jaksanut kävellä sinne asti. Putoukset. Kaunis paikka luonnon helmassa, kaukana kaupungista. Sinne harvoin tuli ihmisiä, siksi tulin sinne usein. Koska kävelyyn oli varmasti mennyt jo yli tunti, oli myös aamu alkanut sarastaa ja aurinko nousta.

Mutta paikassa oli myös jotain rauhoittavaa.. Ehkä se, että se oli villihevosten suosima paikka. Koska rakastin hevosia, mieleni ehkä lepäsi paikassa, jossa sain nähdä noita uljaita olentoja. Vapaana.

Olin käynyt täällä vain kerran pienenä. Silloin paikka tuntui maagiselta, kun näin ensimmäistä kertaa kunnolla useita villihevosia luonnossa. Istuin varmasti tuntikausia katsellen hevosia, ja palasin vasta, kun aurinko oli alkanut laskemaan. Nyt siitä oli tullut minulle eräänlainen rauhoittumispaikka.

Kiipeän vaivattomasti aidan ylitse ja astuessani esiin puiden suojasta hevoset laukkaavat säikähtäneinä hirnuen tiehensä. Ne eivät vieläkään luota minuun. Ehkä on hyvä, että ne eivät luota ihmisiin. Maapallon petollisimpiin olentoihin. Asetun makaamaan viileälle kalliolle, katsellen taivasta, joka on alkanut vaihtamaan väriään.

Aurinko on jo noussut, mutta olen edelleen kuuntelemassa putouksen solinaa ja hevosten kaukaista kopsutusta ja hörinää. Tänään on maanantai, mutta minulla ei ole aikomustakaan mennä kouluun. Ei siellä kuitenkaan mitään mielenkiintoista tapahdu, eikä minulla ole minkäänlaista aikakäsitystä tällä hetkellä, sillä jätin puhelimenkin kotiin. Joten saattaisin olla aika pirunmoisen myöhässä, tai päinvastoin..

Vähän väliä kyyneleet loppuvat. Sitten taas itken. Mutta tässä ulkona istuessani, kuunnellen luonnon ääniä ja miettimässä kaikkea syvällisimpiäkin asioita, olen tehnyt päätöksen. Minä varaisin ajan sinne hemmetin psykiatrille. Tämä ei voisi jatkua näin. En tiedä, teenkö sen itseni vai muiden puolesta. Olen kuitenkin päättänyt tehdä sen..

Loppuhöpinät ja kommentit:

Nyt alkaa jo tapahtua! Ja uusia tuttavuuksiakin alkaa syntyä. ;) Millaisia mielipiteitä alussa näkyvä tyttö herätti? Kuka hän mahtaa olla, ja tullaankohan häntä näkemään vielä? Ja mikä/kuka mahtoi olla Ritan unessa esiintyvä olento?

- Tiedän, että blogin kuvat ovat aikas pieniä verrattuna muihin, mutta ainakaan vielä en ala suurentamaan niitä. KOSKA mun pitäis käydä ihan jokaisen postauksen joka-ikinen kuva läpi, suurentaa ne ja lisätä uudestaan. Ja mieluummin käytän sellaisen ajan sitten osan tekemiseen. Ei kai kuvien koko haittaa? (ainakaan paljoa..)
 - Pahoittelut, että tässä kesti niin pitkään. :/ Mulla on tosiaan koulukiireitä ja harrastuksia, sekä kaksi blogia samaan aikaan. Ja inspiraatiokin oli yhessä vaiheessa vähän hukassa, ja ilman sitä oli vähän vaikea edetä. Mutta hei, osa on nyt täällä! ;)

7 kommenttia:

  1. Jess, uusi osa!

    Hmm, toi tyttö vaikuttaa mielenkintoiselta. Jotenkin musta tuntuu, että tämän tiedot ei ole Maddylta peräisin... Joka tapauksessa neitonen puhui aikas arvoituksellisesti! Mulla ei ole aavistustakaan, kuka kyseinen neitonen voisi olla, mutta villi arvaukseni on, että jotain hänestä vielä kuullaan.

    Hui, Ritan unet on pelottavia. :O Yhtään en osaa arvata, mikä häntä jahtasi, mutta varovainen arvioni on, ettei se halua Ritalle hyvää. :D Ja btw, Rita on ihanan kaunis sim. <3

    Ei kuvien koko haittaa! Eihän nuo nyt edes kauhean pieniä ole, eri asia olisi jos ne olis vielä tosta pienempi koko, sillon vois jo häiritä. Toi koko on kuitenkin musta tosi hyvä, omassakin blogissani käytän ton kokoisia. Ja ymmärrän kyllä hyvin, jos et halua muuttaa niiden kokoa, itse nyt vaan jotenkin päädyin säätämään niiden kanssa tarinassa, blogissa en sitten ollenkaan. :D Anygays, hyvä noin, mua ei ainakaan häiritse. :)

    Ja tee vaan tarinaa ihan omaan tahtiin, uskon että ainakin simstarinoitsijat/bloggaajat ymmärtää, kuinka tähänkin harrastukseen uppoaa aikaa ja koulu vielä siihen päälle. Kuten varmaan monesti sanottu, pakottamalla ei tule mitään hyvää, joten sitä inspiraatiota kannattaa odotella vaikka sen takaisinsaaminen hetken kestäisikin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jess, kommentti! :3 Kiitos!

      Saa nähdä, tullaanko mystistä neitoa näkemään vielä. ;)

      Voi kiitos, itekki tykkään semipaljon sen ulkonäöstä. :3

      Ja hei, kiva, ettei kuvien koko haittaa paljoa. Muuten joo säätäisin vielä niitä, mutta mun pitäs käydä JOKA IKINEN kuva vanhoistakin postauksista, ja oon liian laiska sellaseen. :p

      Hyvä, että ainakin joku ymmärtää nää kiireet ja jaksaa odottaa tulevia osia! :)

      Kiitos kommentista!

      Poista
  2. Ooh, hyvä osa! Jännittävää! Kuvaus ja muokkaus oli taas mahtavasti tehty, ainoa silmään pistänyt juttu oli se, että kyyneleet näyttivät vähän yliluonnollisen suurilta, mutta ei sitä varmaan olisikaan saanut pienennettyä.
    Kuvien koko oli hyvä. Pienyys ei häirinnyt yhtään, ei ainakaan minua.
    Oliko se hahmo Ritan äidin murhaaja? :O Jännittävää nähdä, miten tarina jatkuu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Kyyneleitä tosiaan en ole itse muokannut suurimmassa osassa kuvista, mutta voin katsoa, saako asialle tehtyä jotain, jos se häiritsee. :)

      Oi, tuo oli aika villi, mutta hyvä veikkaus! :D Saa nähdä, saadaanko kysymykseesi vastaus tarinan jatkuessa. ;)

      Poista
  3. Jännä osa. Tuo alun tyttö vaikutti jotenkin jännältä, en oikeen tiiä mikä siinä oli mutta kuitenkin. Tuosta unen oliosta en oikein osaa sanoa, pelottavalta vaikuttaa kuitenkin.

    Tulipas lyhyt kommentti, sori. D: Odotan jatkoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä, että onnistuin luomaan osalle oudolla tavalla jännän mielikuvan tosta alun tytöstä.

      Hei, ei se lyhyys haittaa ollenkaan! Kiva, että kommentoit ja odotat jatkoa. :3

      Poista
  4. Ohhoh, miten olin unohtanut kommentoida vaikka luin tämän aikoja sitten. Hyvä osa, alun tyttö herätti mielenkiinnon, samoin kuin Ritan näkemät painajaiset. Joku tytön menneisyydessä ei tunnu jättävän rauhaan. Ehkä psykiatrista on apua, vaikka vähän kyllä veikkaan että Ritalla on vielä vaikeuksia edessään. Odottelen kiinnostuneena jatkoa! :)

    P.S. Tulin ilmoittamaan Elinorin ja Mariannen uudesta osasta! :)

    VastaaPoista