torstai 1. syyskuuta 2016

1 - The girl who runs forever


Valo. Kenties portti kahden todellisuuden välillä. Kenties portti turvaan. Niin kirkas, että se varmasti sokaistuttaisi paljaan ihmissilmän hetkessä. Kirkkaampi, kuin aurinko. Kirkkaampi, kuin yksikään tähti. Ja minun täytyy päästä sen luo.




Siksi minun täytyy jatkaa. En saa pysähtyä, en saa hidastaa vauhtia. En edes hetkeksi. Muuten jään loukkuun pimeyden syövereihin taas. Yksin. Eikä paluuta ole.                                              
En ole varma, mitä sitten tapahtuu, kun saavutan valon. Mutta toisaalta jokin sisälläni sanoo, että silloin pääsen pois. Pois pimeyden keskeltä. Pois päänsisäisestä helvetistäni.   


Silloin se iskee jälleen. Kipu. Viiltävä, tuskallinen kipu vatsassani ja rintakehässäni, joka leviää hitaasti muualle kehoon. Kuin se repisi minut kappaleiksi sisältäpäin. Kuin se tuhoaisi minut jokainen solu kerrallaan, hitaasti ja tuskallisesti. Se saa minut kiljumaan.


Mutta silti, minun täytyy jatkaa matkaa. Pakomatkani ei voi päättyä nyt. Kipu ei voi enää pidätellä minua. Huterat askeleet kaikuvat ikuisesti jatkuvassa tyhjyydessä.


Mutta silloin on jo liian myöhäistä.


Hemmetti.. Kylmä hiki valuu otsaani pitkin ja koko kehoni tärisee. Ja voisin olla aika varma, ettei se johdu huoneeni viileydestä. Edes herääminen ei vienyt painajaisen aiheuttamaa paniikkia ja pelkoa. Ainoa, mikä on kadonnut, on kipu. Kipu, jota ei koskaan ollutkaan. Ehkä.


En tiedä, paljonko kello on. Ei kai sillä nyt niin paljon väliäkään ole. Onnistun vilkaisemaan siskoni tyhjää petiä, mutta toisaalta se ei itsessään kerro minulle paljoakaan. Tiedä sitä, jos hän on vaikka lähtenyt keskellä yötä sohvalle nukkumaan tai jotain. Ei olisi ensimmäinen kerta..

Kiroan mielessäni. Monesko painajainen tämä oli viikon sisään? En enää edes pysy laskuissa. Ei kai sillä väliäkään ole.

Luulisi, että painajaiset, jotka toistuvat useita vuosia peräkkäin, eivät olisi enää pelottavia. Kai minä jollain tapaa tiedostan niiden olevan vain unia, mutta näkemishetkellä se tuntuu niin paljon.. Enemmältä.

Ehkä minä vain pakenen ikuisesti.

Annan katseeni liitää lasin takaisissa maisemissa ajatuksien jyllätessä päässäni. En ole juuri koskaan pitänyt sateesta. Okei, en voi sanoa, etten olisi koskaan. Pienenä oikeastaan rakastin sadetta. Sen tuoksua, sen tuntua.. Jopa ukkosen ääntä. Mutta nykyään vihaan sitä.

Kauempana, hiukan sumun peittämänä, pystyn erottamaan pienen tilan mäen juurelta. Hevostilaa mainostaa myös suurempi kyltti. Sateesta huolimatta näky saa minut jollain tasolla ilahtumaan. Hevoset ja ratsastaminen ovat ainoita asioita, mitkä ovat tulleet mukana lapsuudesta tähän päivään saakka.

Huokaisten siirryn ikkunan luota pois. Siirtyessäni lähemmäs huoneemme ovea, pystyn kuulemaan vaimeaa puhetta. Erotan ainakin siskoni, sekä sijaisäitini äänen. Ei Maddykaan ole biologinen siskoni, vaan hän on rouva Mooren tytär.

Päästyäni rappusten alaportaille pystyn jo erottamaan keittiön ja eteisen. Siskoni Maddy ja sijaisäitini Jane istuvat jo pöydässä, molemmat tosin lautasensa tyhjiksi syöneinä. Ilmassa leijuu makeahko tuoksu.
"Huomenta, Rita. Jääkaapissa on vohveleita, voit ottaa niitä aamupalaksi."
Hymähdän jotain epämääräistä väsyneenä, ja näen myös väsymystä tuon silmissä. Se saa omatuntoni soimaamaan.

Talomme kolmihenkiselle perheelle, plussana vielä ylimääräinen lapsi lastenkodista, ei ole mikään suurin. Mutta en aio valittaa, ilman Mooreja olisin ehkä vieläkin lastenkodissa. Tai sitten isäni olisi ilmestynyt jostain. En ole koskaan tavannut häntä. Ehkä hän ei edes halua tavata minua, tai sitten hän pelkää menneisyyttä. Tai on kuollut. Vaihtoehtoja on liikaa, osa jopa niin pelottavia, että en edes tahdo ajatella niitä.


Vetäisen tuolin itselleni ja kohtaan siskoni katseen muutamiksi sekunneiksi. Tummat silmänaluset varjostavat ruskeita silmiä saaden minut siirtämään katseeni nopeasti pois. Vain kolahdus pöytään rikkoo hiljaisuuden, joka on keittiöön levinnyt.

Vasta aloitettuani kylmien vohvelien syömisen Maddy ja Jane jatkavat keskusteluaan. Se on mitä tavanomaisin keskustelu, mitä yleensä ottaen äidit ja tyttäret käyvät keskenään. En kiinnitä siihen hirveästi huomiota, sillä mietin, oliko keskustelu yhtä "tavanomainen" ennen saapumistani. Jos kuitenkin ottaa huomioon, että taloon oli laskeutunut sen jälkeen hämmentynyt, ehkä jopa hiukan kiusallinen hiljaisuus. Mutta toisaalta oli vain ajan kysymys, milloin Mooret luovuttaisivat. Tiedän kyllä itsekin, että traumatisoituneen tytön, joka terrorisoi perheen unia kiljumalla painajaisiissaan, kasvattaminen oli vaikeaa. Ehkä mahdotonta.

Työnnän lautasen pidemmälle pöytää kiittäen.
"Ole hyvä vain", Jane sanoo pienen hymynkareen kera. Vilkaisen nopeasti sateeseen, sitten kelloa. Kymmentä vaille yksitoista. Hetken tuijotan kelloa ymmälläni.


"Vit..-!" Kuulen tuolin keikahtavan pompatessani siitä ylös, mutta se ei sentään kaadu. Voin vain kuvitella Janen pistävän katseen niskassani. Kiroilu on aina ollut tässä talossa ehdoton ei. Ei sillä, että hirveästi kiroilisinkaan. Olin luvannut ystävälleni Ellenille tulevani tallille yhdeltätoista, ja hän varmasti söisi minut elävältä, jos ilmestyisin paikalle myöhässä. Hän on oikea natsi kellonaikojen suhteen.


Portaat natisevat allani, kun juoksen niitä ylöspäin. Yläkerran käytävä on edelleen pimeä. Täytyisi vain toivoa, että löytäisin ratsastuskamppeeni nopeasti..
Puettuani vilkaisen itseäni nopeasti ohimennen peilistä. En ollut löytänyt kypärääni, mutta se oli varmasti mitä todennäköisimmin jäänyt tallille. Ja eiköhän joku lainaisi minulle omaansa. Takkini on jo melko vanha ja nuhjuinen, mutta silti minun mielestäni yhtä upea, kuin ennekin. Samoin housuni. Saappaani olivat taas jo vähän uudenpuoleisemmat.

Jollain oudolla tuurilla sade oli lakannut miltei olemattomaksi tihkutukseksi ja aurinko oli puskenut tummien pilvien läpi. Ilmassa raikui lintujen laulu ja sateen tuoksu oli mukavasti läsnä. Vaikken suorasanaisesti pitänyt sateesta, sen jälkeen jättämä raikkaus oli kuitenkin mukavaa. Ainakaan ei tarvitsisi sateessa tai ukkosessa ratsastaa..

Mutta en silti ehtinyt hirveästi ihastelemaan säätä, sillä heti pihalta päästyäni ryntäsin juoksuun. En halunnut edes tietää, paljonko kello oli. Toivottavasti en olisi paljoa myöhässä.. Onneksi talli oli sentään lähellä; pääsisin parissa minuutissa sinne juosten.

***

"Myöhässä." Ensimmäinen asia, minkä kuulen astuessani talliin sisälle. Ellenin äänensävy on moittiva ja tiukka, vaikka kyseen on pakko olla vain muutamista minuuteista. Lähdin ehkä tasan yhdeltätoista, jolloin minun olisi pitänyt jo olla täällä, ja juoksin tänne ehkä parissa minuutissa. En silti heti tohdi kohdata likan pistävää katsetta, vaan keskityn lattian katselemiseen ja hengitykseni tasaamiseen.


Hänen katseensa on pisteliäs. Ei suoraan sanotusti kuitenkaan vihainen. Olisihan se ihmeellistä, jos Ellen moisesta suuttuisi. Vaikka lyhyt pinna tytöllä onkin. Mutta hänelle kellonajat ovat kuin lakeja, joita ei saa missään nimessä rikkoa tai kiertää. Sen huomaa siitä, että hän ei ikinä myöhästy mistään. Mutta luoja armahtakoon sitä, joka myöhästyy..
"Sori", lopulta sanoin pyyhkäisten hikipisaraa otsaltani. "Nukuin pommiin.. Ja unohin kattoo kelloo." Ellen kohautti vain aavistuksen verran kulmiaan. Hän kaivoi puhelimensa ratsastushousujensa taskusta ja vilkaisi sen näyttöä. Todennäköisesti katsoi kelloa. Pian hän laittoi puhelimensa takaisin ja huokaisi. Hän sanoi huokauksen aikana jotain, mutta en saanut selvää, enkä jaksanut edes kysyä.

"No.. Ei kyseessä ollu ku ehkä viis minsaa." Hän sai senkin kuulostamaan paljolta. Kohauttaen olkiaan Ellen vaihtoi jännittynyttä asentoaan rennommaksi. "Me kaks ollaan tänään aamulla. Hae Mirata pilttuusta ja tuu kentälle." Sen sanottuaan Ellen käveli ohitseni, eikä edes jäänyt odottamaan vastausta.

Mirata oli jo astetta vanhempi tamma, mutta en tiedä, pystyikö ponia vielä ihan vanhukseksi kutsua. Pohjimmiltaan kiltti, mutta osasi  välillä olla myös aika pirun ärsyttävä. Mutta silti yksi suosikeistani.
"Hei, tyttö", tervehdin hymyillen ja silitin tuon turpaa. Mirata hörähti hiljaa. Sitten lähdin jo etsimään tuon varusteita.

***

Hyvä sää ei kestänyt kauaakaan. Miltei heti aloitettuamme alkoi sataa kaatamalla. Kylmyys tuli lävitse kastuneen takkini ja tuuli paiskoi päin kasvojani, ja jouduin vain puristamaan tiukemmin ohjaksia käsissäni sekä purra hammasta. Vasta jyrähtelyn alkaessa annoin periksi.

Meillä oli ollut hevostila aivan talomme vieressä, kun olin ollut pieni. Ikkunasta saattoi nähdä usein hevosten laiduntavan tyytyväisinä tai kököttävän tyytymättöminä tarhojen katoksissa sateensuojassa. Emme me sitä tilaa omistaneet, vaikka kävinkin siellä pienenä usein ratsastamassa. Vasta noin puolitoista vuotta sitten Ellen sai minut takaisin hevosten pariin.

Ukkosen vuoksi olimme päättäneet  jäädä Ellenin kanssa tallille vähäksi aikaa hevosten seuraksi. Emme juurikaan puhuneet mitään; mitä nyt Ellenin ja hänen poikaystävänsä lähestyvästä vuosipäivästä jonkin verran. Vesipisaroita tippui  edelleen hiuksistani ja vaatteeni olivat läpimärät, mutta oli tallissa paljon lämpimämpi, kuin ulkona sateessa.

"Et ole nukkunut."
Se kuulosti tavanomaiselta toteamukselta muuten, mutta likan huolestuneisuus paistoi silti lauseen läpi. Vilkaisin häntä epävarmasti, enkä tiennyt mitä vastata.

Vaihdoin asentoa ja huokaisin.
"Onko se jokin uutuus?" Sivusilmällä näin, kuinka myös Ellen kyykistyi.

"Rita, siksi se on huono juttu", hän sanoi pehmeästi. Kuulostaen aivan joltain äidiltä, joka yrittää selittää lapselle, miksi jokin asia on väärin. Muttei yhtä toruvasti tietenkään. "Ei ole tervettä nukkua joka yö vain pari tuntia. Varsinkin, jos niin käy miltei joka yö monen vuoden ajan." Hän painotti viittä viimeistä sanaa.
"Tiedän, että et luota ajatukseen, mutta eikö todella kannattaisi edes harkita mitään psykologikäyntien aloittamista uudestaan? Tiedät kyllä itsekin, että painajaisesi ovat lisääntyneet seuraavan puolen vuoden aikana rutkasti. Ja olet myös omin sanoin kertonut minulle."

Vastaamatta nousin ja lähdin kävelemään ulos. En pitänyt tästä keskustelusta. Enkä tästä aiheesta.

Itsekäs kusipää, joka valittaa kaikille ja ei ota vastaan apua. Se minä olin. Tiesin kyllä sen. Mutta halusin pitää aiheen, mihin Ellen oli menossa, oman pienen synkän mieleni kätköissä. Olin edelleen sillä kannalla, että haavat umpeutuisivat ajan myötä. Ja se olisi vain suolaa haavoihin heittämistä, jos menisin jollekin liki tuntemattomalle ihmiselle puhumaan äitini kuolemasta yhä uudelleen ja uudelleen. Ja siksi olin päättänyt, että en menisi enää psykologille.

Kaukainen huuto huusi minua nimeltä, mutta Ellen ei lähtenyt perääni. Hän tiesi sen olevan turhaa. Olin kirjaimellisesti toivoton tapaus.



Loppuhöpinät ja kommentit:

Tosiaan vaihdoin tuon postauksien tekstin fonttia, koska musta nykyistä on paljon kivempi & helpompi lukea, kuin vanhaa. :) + Tässä tosiaan meni pitempään, kuin piti. Anteeksi. Mulla on ollut paljon juttuja, kun koulut on alkanut jne. ja oikolukijallanikin on ollut kiireitä (en pistä kuitenkaan viimästymistä hänen niskoilleen, jos joku niin ajattelee) Kysynpä tässä vielä ohimennen; millaisia fiiliksiä päähenkilö (Rita) teissä herätti?

//Osa ei ollut vielä mikään maailman toiminnantäytteisin, koska kyseessä oli kuitenkin vasta ensimmäinen osa ja halusin vähän avata päähenkilöä, tuon perhettä ja lähipiiriä yms. enemmän.







4 kommenttia:

  1. Jess! Aivan mahtava osa! Mitenköhän nyt ilmaisisin ajatukseni siitä järkevästi...

    Ensinnäkin, noi alun kuvat oli tosi kauniita ja upeasti muokattuja. Tykkäsin myös simien ulkonäöstä. :) Rita vaikuttaa mielenkiintoiselta päähenkilöltä ja nuo unet ovat varsinkin kiintoisia. Ja voi raukkaa kun Ellen on noin tarkka aikatauluista! Vaikka toisaalta samaistun hiukan Elleniin... toivottavasti en kuitenkaan oo noin paha. O.O

    Ja mitäköhän vielä sanoisin? (Kuten näkyy, olen surkea kommentoimaan, pahoittelut siitä...) Kuvat oli kauniita ja teksti hyvää ja tarina mielenkiintoinen. Jään innolla odottamaan tulevia osia. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olisitpa nähny mun ilmeen, ku näin sun kommentin. :D Stalkkaan ehkä vähän turhaa tiheää tahtia näitä kommentteja. xD

      Kiitos paljon kehuista, tässä ihan punastuu! Itse pelkäsin, että ns. "ylimuokkaan" kuvia, mutta ilmeisesti kuvien muokkaus ei ainakaan sun silmään käynyt. :) Mäki samaistun Elleniin pikkasen. Ainakin omista aikatauluista pidän lujasti kiinni. :D Kiva, että onnistuin tekemään edes vähän samaistuttavia hahmoja.

      Sulla on just kivoja kommentteja! :D Kommentit on (melkein aina) ihania. <3

      Btw, pitääpäs käydä sunkin uusimpaan osaan kommentoimassa! En pysty enää seuraamaan blogeja, koska en halua seurata niitä mun googleprofiililla, joten osat saattaa jäädä helposti huomaamatta. Ja oon sairastellu. :D

      Poista
  2. Wauuuu!

    Upeaa jälkeä Milla!
    Enpäs osaa sanoa muuta. Alkukuvat oli hienosti muokattu, ja tarinakin kerrottiin tosi hyvin. Ainoa mistä keksin jotain paranneltavaa, on se, että tallikohtauksia ois voinut vähän tiivistää.

    Mitäs tähän vielä sanois... Jeejee, toivottavasti pian näemme lisää! 8)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ää, kiitos! ^^ En oikein osaa vastata tähän selkeästi, oon vähän väsynyt (vaikkei kello paljoakaan ole, ehkä johtuu tästä flunssasta..) Mutta siis kiitos kommentista ja palautteesta! c:

      Poista